Eespäin Yksityishenkilön pohdintaa

Millaisen kouluympäristön haluaisit, entä millaisena sen muistat?

Professori Kimmo Suomi pyytää viikon tai puolen takaisessa Suur-Jyväskylän lehdessä kirjoituksia puolen vuosisadan takaisista koulumuistoista - siitä, miten olet kokenut kouluympäristön. Hän tekee vertailevaa tutkimusta aiheesta, joka on ajankohtainen Suomen Ateenassa, täällä kun kaavaillaan laajan alueen lukioitten yhdistämistä jättikouluksi. Lehti ja sen numero löytyvät verkosta. Suomen artikkelin tunnistaa siihen liitetystä Jyväskylän lyseon luokkakuvasta. Hänelle voi lähettää kirjoituksia 30.9. asti.

Tässä oma muistikuvani:

Rautpohja oli rehtien ihmisten asuinympäristö. Työläisalueen asukkaat auttoivat toisiaan, lapsilla oli paljon kavereita. Kun isäni otti virkavapautta opiskellakseen Porissa teknikoksi, naapurin Aino-täti toi sopivasti äidille ja meille lapsille kalan torilta, juuri kun meillä ei sattunut olemaan mitään syömistä sillä kertaa… Äiti ahersi kanslistina.

 

Cygnaeuksen kansakoulu oli mukava paikka, ja siellä oli samoja kavereita kuin Jyvälän seimessä ja lastentarhassa. Toiselle luokalle menin Janakan kouluun, jossa asuimmekin. Innokkaana lukumiehenä isäni valmistui niihin aikoihin metallityönopettajaksi.  Rutiköyhistä oloista hän ei meinannut aikoinaan päästä edes kansakouluun, ennen kuin rehtori Martti Korpilahti lahjoitti hänelle sitä varten omia vaatteitaan. Isä oli leskeksi jääneen saunottaja-Amandan poika.

 

Janakan koulu oli Leppäveden rannalla, ja siellä oli mukava touhuta luokkatovereiden ja naapurin lasten kanssa. Luonto tuli tutuksi, ja koulu oli mieluisa paikka. Niin mieluisa, että pakkasin oma-aloitteisesti laukkuni jo illalla valmiiksi oven suuhun. Viimeisenä päivänä koulun pihassa eräs luokkakaveri, tuleva nuorisorikollinen, kumminkin hakkasi minut sairaalakuntoon, koska opettaja oli jättänyt luokan keskenään pihalle vastoin määräyksiä. Kävin sairaalasta kesken operaatioitten pyrkimässä oppikouluun naama suurilla mustelmilla. Siihen asti ei ollut juuri kertynyt ikäviä koulumuistoja.

 

Olisin mieluummin jäänyt Vaajakoskelle luokkatovereitten kanssa, mutta äidillä oli syynsä vaatia minua kaupunkiin kouluun. Kirjojen ja oppimisen ystävänä kotiuduin kyllä uuteenkin opinahjoon, mutta ei se vastannut missään suhteessa Janakkaa. Rakennus oli suuri ja kolkko, käytävät ja piha meluisia, kaupunkilaislapset arvonsa tuntevia. Pitkä linja-automatka tosin sujui joskus mukavastikin erään koulukaverin kanssa kirjoista, erilaisista ajattelutavoista ja klassisen musiikin säveltäjistä jutellen.

 

Jälkikäteen tuntuu merkillisimmältä se, että koska en ollut partiolainen enkä kuulunut kaupungin nimekkäisiin oikeistolaisiin sukuihin, en saanut moneltakaan opettajalta numeroita, joita olisin ansainnut. Ainekirjoituksestakin, joka oli myöhemmin monen muun oppiaineen tavoin kymppi, tuli pitkään seiskaa. Tunnettua sukua oleva äidinkielen opettajamme luetutti meillä talven mittaan muutaman sivun Seitsemää veljestä ja selitti sitä lause lauseelta kieliopillisesti.

 

Olin ihanteellinen, ja kirjoitin koulusta ja sen aatteista runoja, joskus Keskisuomalaiseenkin. Filosofiaa, kaunokirjallisuutta ja katsomuksellista kirjallisuutta lukevana osallistuin sitten murrosiässä pieneen radikaalien joukkoon. En suostunut rippikouluunkaan (ennen kuin aikuisena, kummiksi päästäkseni), ja pyysin ja sain vanhemmiltani rippikouluraamatun vastapainoksi Maon Pienen punaisen kirjan.

 

Vanhoillinen ja yksipuolinen koulu oli alaluokkien ihastuksen jälkeen niin vastenmielinen, että joka vuosi anelin päästä toiseen kouluun. Isä olisikin antanut minun mennä ammattikouluun, mutta äiti oli jyrkkä. Lopulta en keksinyt kuin jättäytyä luokalle päästäkseni oppilaitoksesta ja voidakseni serkun tavoin ryhtyä violistiksi, orkesterimuusikoksi. Elämäni opettavaisin kokemus oli se, miten opettajat suhtautuivat. Kaikki numerot laskettiin, sellaisistakin aineista, joissa olin ihan hyvä, kuten kotitaloudesta. Jokin sai minut kaikesta huolimatta jatkamaan samassa koulussa, ja pian nelosten tilalla oli todistuksessa kymppejä. Muistan vieläkin, miten moni opettaja silloin ikään kuin mielisteli. Oliko keskiarvo ihmisarvon mitta? Merkillistä kyllä luokkakaveritkin suhtautuivat oudosti uuteen pärjääjään. Paras ystäväni sanoi minun saattavan heidät ikävään valoon, kun aina tiesin kaiken… Viisaat ja ymmärtäväiset ystävät löytyivät toisista klassisen musiikin ja kirjallisuuden harrastajista.

 

Olin lapsena ja nuorena koulun vastustaja, ja oikeastaan olen sitä vieläkin – enää ei vain juuri tule tilaisuutta, jossa tohtisin sanoa sen. Armeijamaiset liikuntatunnit olivat kaiken huippu: meidät jaettiin vuohiin ja lampaisiin ilmiselvästi, ja vain pärjääjillä oli arvoa. Hiihtotunnin alussa siskoni kävi katsomassa meitä ja sanoi myöhemmin, että minulla oli koulun huonoimmat sukset. Huonoihin vaatteisiin olimmekin tottuneet, koska äiti pienensi meille asumme tuttavien vanhoista vaatteista, takkeja myöten. Saiko se alaluokilla opettajat väheksymään minua?

 

En muistele opettajia pahalla, vaikka moni heistä oli aito sanni kortmanin koulun karmea maikka. Heitä on helppo ymmärtää, olivathan he oman aikansa ja ympäristönsä tuotetta.

 

Kun isän työkaveri, koulutoimenjohtaja Pekka Käppi antoi minulle ylioppilaslahjaksi Ivan Illichin kirjan Kouluttomaan yhteiskuntaan, olin mielissäni. Nyt kirja avautuu seuraavien lauseitten kohdalta: ”Koulusta on kehittynyt suunnitelmallinen prosessi, joka varustaa ihmisen suunniteltua maailmaa varten, tärkein varustus ihmisen saattamiseksi omaan loukkuunsa. – – Maailma on kadottanut inhimillisen ulottuvuutensa.” (Suom. Aarne Valpola, Otava: Helsinki 1972.) – Vaikka tipula oli Rautpohjan vieressä, ne olivat kuin eri planeetoilta.

 

Yhteiskunnassa tulisi aina kuulla ennen kaikkea niitä, joita päätökset koskevat, niin myös koulupolitiikassa. Jyväskyläläiset eivät halua suurlukiota. Kaikkein vähiten sitä haluavat nuoret ja heistä välittävät.  

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän katriinakajannes kuva
Katriina Kajannes

Tässä yksi puheenvuoro Suomen Kreikassa vellovasta keskustelusta:

http://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitukset...

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Ohhoh Katriina, mikä tilitys!

En pysty oikeastaan vastaamaan mitään (miksi kuitenkin auon päätäni, häh?). Olin koululaisena vielä nykyistäkin simppelimpi tyyppi, joten koetin totella opettajia, lukea läksyt sekä välttää ehdot ja luokallejäämiset.

En tullut ajatelleeksi, että arvosanat voisivat olla jotain muuta kuin oppilaan ansioiden mukaiset. Luin kun luetettiin, lauloin kun laulatettiin ja hypin kun hyppyytettiin. So what, niin kuin se yhteinen puoluetoverimme tokaisi! En edes tiennyt, mitä "partiolaisuus" tai "oikeistolaiset suvut" olisivat käsitteinä merkinneet.

"Armeijamaiset liikuntatunnit olivat kaiken huippu: meidät jaettiin vuohiin ja lampaisiin ilmiselvästi..." Nyt huomaa, että sinun aikanasi naiset eivät osallistuneet varusmiespalvelukseen. Intti nimenomaan ei harjoita kastijakoa, vaan kaikille esitetään samat vaatimukset ja tarjotaan samat vastineet. Olisit saattanut viihtyä armeijassa paremmin kuin melko kummalliselta vaikuttaneessa oppilaitoksessasi.

Käyttäjän katriinakajannes kuva
Katriina Kajannes

Mooses on tosiaan oikeassa: kannattaa puhua vaikka Kiinan keisarille. Muu osa kirjoituksestasi onkin sitten lööperiä.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Ymmärrän turhautumisesi. Pitkä, sydänverellä kirjoitettu varsin henkilökohtainen teksti, joka saavuttaa yhden - toistan; yhden - lukijan. Ja tämä riivatun Herra Lukijakunta ei suostu edes empaatiseen kommentointiin!

Oletko muuten ajatellut, että sanat lööperi ja lööppi tulevat samasta taustasta: pöty, soopa, vale. No niin, TIETYSTI olet ajatellut; olenhan minäkin.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset